Havaintoja ja jutunjuuria

Heitetään suomalainen – tottunut matkaaja – korona-ajan jälkeen, heti kun vähänkin tuntuu, että voisi matkustaa, syvään päätyyn ja katsotaan kuinka käy. Intiaan en päässyt, mutta löysin itseni Etelä-Italiasta, Calabriasta, melko likeltä Sisiliaan – eli länteen – päin avautuvaa rannikkoa (kartta).

Täytyy myöntää, että jännitti ja matkakuumettakin nousi, kun pitkästä aikaa pääsin jonnekin muualle kuin Keljon Prismaan kaukomatkalle. Sumealla logiikallani olin löytänyt Etelä-Italiasta edullisen AirBnb-asunnon ja varannut lennot vain yhdellä vaihdolla onnekkaasti parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevalle Lamezia Termen kansainväliselle lentokentälle. Vastassa oli sovitusti vuokraisännän Luana-sisko. ”Non parlo Inglese”, oli hänen ensimmäinen kommenttinsa. Ja sitä olen nyt kuullut muutaman päivän. Lähes kukaan ei tuntuisi puhuvan täällä muuta kuin italiaa – ja sekin omituista etelän murretta.

Vaan kuinkas sieltä yli kolmenkymmenen vuoden takaa Perugian kielikurssilta kaivautuivat taidot takaisin… Toki treenasin ennen matkaa applikaation kanssa perusjuttuja. Selvitettiin Luanan kanssa – hänen huolettomasti vuoristoteitä kurvaillessaan – asunnon sääntöjä, aukioloaikoja, vallitsevaa säätä, jne. Välillä piti häntä muistuttaa, että ihan en perässä pysy, jos hän oikein innostuu rupattelemaan – píu lentamente, per favore! Osasin kuitenkin jopa kysyä tarkentavia kysymyksiä. Kylille saavuttaessa käytiin vielä läpi kauppa, kahvila, kierrätyskeskus, apteekki, posti – niin, ja siinä se Veroletto Anticon keskusta sitten olikin.

Auto jätettiin mäen harjalle – koska asunnon edessä ei ole parkkipaikkoja, vaan juuri ja juuri pikkufiatin mentävä sola – ja sitten varovasti kävellen alamäkeen kohti asuntoa. Selvisi, että saan itselleni koko osoitteen, koska alakerrassa ei nyt ketään asu. Minulle oli toinen ja kolmas kerros varattuna. Lisää ohjeita: pesukone, kukkien kastelu, kierrätys maanantaina ja torstaina (muistele viikonpäivät… Lunedí ja Giovedí – eivät muistuta mitään muuta tuntemaan kieltä), kahvinkeitto, kaasupullon vaihto, lämmityslaite, lakanat, pyyhkeet, siivoustarvikkeet…

Ciao! Ja Luanna lähti.

Hetikohta kilahti puhelin ja vuokraisäntä Valentino lähetti Whatsapp-viestin italiaksi ja torui, etten ollut kertonut osaavani italiaa… Aikaisemmin olimme viestitelleet englanniksi. Siis italialla mennään tästä eteenpäin…

Asunto on aivan vanhan kylän keskustassa, piazzan äärellä, näin oli luvattukin. Aivan ihastuttava asunto ja juuri sopiva kuukauden oleskeluun. Muutin vähän huonekalujärjestystä ja yläkerrassa on keittiö ja työhuone. Ikkunasta näkyy yli kattojen laaksoon ja vuorille. Alakerrassa makuuhuone ja kylppäri. Siitä vielä raput alas, niin ovi aukeaa kadulle – toki siinäkin ensin pikku rappuset. Älykelloni riemastui ensimmäisten päivien ”noustuista kerroksista”: se oli arvioinut, että ravatessani Kunnantalon portaita olisin tavoitteessani. Ensimmäisenä päivänä kello ilmoitti tavoitteen menevän uudelleen harkintaan, koska olin ylittänyt asetetun tavoitteen 15-kertaisesti. Kellon kärttämiä nousuja tulee tässä kylässä omien rappujen lisäksi kaduilta. Kylä on kukkulan rinteessä, ja lähti mihin suuntaan tahansa, niin kaikki on kallellaan.

Asuntoni on kirkon vieressä… Tästä oli AirBnb-kuvauksessa ”varoitettukin”.

Neljännestunnin välein saan tiedotuksen kellonajasta – päivin-öin. Onneksi kilkatus on 12-tunnin järjestelmässä eikä 24-tuntisessa! Esimerkki: viisi kilahdusta ja pienen tauon jälkeen eri kellolla kolme kilahdusta on joko 5.45 tai 17.45. Omituista kyllä, mutta parin päivän jälkeen saattaa mennä kauankin ennen kuin taas havahdun kilkatukseen. Yölläkin tulee nukuttua oikein hyvin. Loppuillan yksitoista – ja maksimissaan kolme lisäkilahdusta – ja puoliyön kaksitoista ovat kyllä melko kuuluvia kovin hiljaisessa kylässä. Mopopojatkaan eivät ajele centron kujilla. Suurimmat äänet ovat avoimista ikkunoista kuuluvat television äänet ja satunnaiset perheriidat. Tai saattavat ne olla äänenpainoin höystettyä tavallista keskusteluakin.

Päivärytmiin totuttautuminen vie vielä jonkin aikaa. Jos teen töitä aamupäivän, kuten tuntuisi parhaalta, olisin menossa ulos juuri siihen aikaan, kun kukaan muu ei nenäänsä ulos pistä. Siesta-aika on tarkasti 13.30-16.30: kaupat kiinni, ihmiset sisällä ja äidit tekee ruokaa. Siihen aikaan olisi siis hyvä tehdä päivän työt.

Paikallisiin ihmisiin saa varovasti kontaktia: kaikille sanotaan ”Salve” ja katsotaan uteliaasti puolin ja toisin. Aamukahvilan ukkoköörin rohkein vaihtaa pari sanaa. Lähikaupan rouva jopa juttelee ja tekee ostosehdotuksia, kun hälle on selvinnyt, että laittelen itsekin ruokaa. Kehuin hänen kaupantekijäisinä antamaansa aurinkokuivatuista tomaateista itse tekemäänsä salsaa, ja hän jopa hymyilee.

Itsekseen kun olen kotosalla ja matkoillakin tottunut olemaan, niin olenpa tehokas: luen (tällä hetkellä Sirpa Kähkösen uusinta, suosittelen), teen ruokaa (reseptejä ja makuja myöhemmissä kirjotuksissa), katson kokkiohjelmia ja opin ainakin ruoka-aineiden nimiä, hoidan huushollin, kävelen, pyöräilen (tästä myöhemmin lisää), kirjoitan – ja hoidan Kunnantalon asiat, nettisivut ja lehden taitot etänä. Olen vastannut pariin haastatteluun ja osallistun nettikoulutuksiin – eikä harmita yhtään, että olen Italiassa!

Valokuvaamiseen en ole vielä päässyt kunnolla ollenkaan. Kameravehkeet ovat kyllä mukana. Ohessa kuitenkin muutamia kännykänäpsyjä.