Postaus #5 | 4.11.2019 Kerala Ilmankin pärjää

Ajattelin kirjata asioita, joista olen luopunut Intian matkan ajaksi joko ihan tarkoituksella tai muuten vaan sattumalta tai olosuhteiden pakosta. Matkanihan on kulkenut lempeästä Goasta pohjoisen kuivempaan Rajastaniin ja sieltä kosteille vuorille, teeviljelmille Tamil Naduun ja Keralaan. Viimeiset viikot vietän Keralassa meren rannalla.

Liha

Olin ajatellut syödä viimeisen lihaproteiiniruuan ennen kasvissyöntikautta: valmistauduin tilaamaan lentokoneessa Helsingin ja Qatarin välillä kanaruuan. Mutta kohtalo vissiin tarttui peliin ja kasvisruokavalio alkoi saman tien. Riviltä kuului minun lisäkseni kaksi intialaisaksenttista ”tsikken”-tilausta. Vierustoverit saivat annoksensa ja stuertti alkoi kaivella huolestuneena ruokakärryä. Huuteli toiselle käytävälle ja sai sieltä vastaukseksi olankohautuksen. Alistuin kohtalooni, päästin stuertin pulasta ja sanoin ottavani mielelläni kasvisvaihtoehdon.

Sillä tiellä olen edelleen. Etsin mielelläni pure-veg-ravintolan, jossa ei mitään liharuokia tarjotakaan, ja ainakin tähän asti on löytynyt erittäin hyvää syötävää. Enkä ole huomannut että mitään puutostautia tai vieroitusoiretta olisi ilmaantunut.

Kaipaanko rasvaista sikaa, rapsakoita kanankoipia, savuista kinkkua, veristä pihviä, äidin lihapullia… tai edes kalaa? No, en? Mutta, kasvisruoka onkin tällä se ”normaali”. Ei kenellekään kai tulisi mieleen yrittää matkia jollakin kasvisruualla lihan suutuntumaa tai makua. Voi olla, että retkahdan liharuokaan heti paluumatkalla. Niin kävi viimeksi: söin hampurilaista heti Helisingin lento-asemalla.

Sukat

En ole pitänyt sukkia sitten sen jälkeen kun niistä eroon pääsin Goan lentoasemalla. Paljaat jalat toimivat sandaaleissa paremmin ja kenkiä pitää kuitenkin riisua koko ajan, koska sisälle ei useinkaan mennä kengät jalassa – joten sukkasillaan olisi ehkä vähän hassua tepastella kaupassa tai hammaslääkärin odotushuoneessa. Hammaslääkärireissusta pitänee muuten kirjoittaa erikseen.

Alkoholi

Ennakkopäätökseni mukaisesti en ole juonut mitään alkoholipitoista sitten lentokoneeseen nousun. Qatar Airways vielä oikein kiusaa ilmaisella juomatarjoilulla. Intiassa kovinkaan monessa paikassa ei ole edes tarjottu olutta tai viiniä ruokajuomaksi. Turistipaikoissa oluen toki saa helposti.

En ole ajatellut ryhtyä Suomessakaan absolutistiksi, mutta toisaalta tästäkään luopumisesta ei ole aiheutunut vieroitusoireita tai puutostauteja.

Saattaa olla, että otan paluulennolla oluen ta pikkupullon viiniä. Saapas nähdä kihahtaako tottumattomalle yksikin annos päähän – intialaisille näyttäisi riittävän hauskanpitoon nelistään jaettu Kingfisher-olutpullollinen.

WC-paperi

Intialaisen kylän tai kaupungin viemäriverkosto, jos sellainen on, ei ole samantasoinen kuin esim. Suomessa, jossa vessanpyttyyn voi huoletta laittaa käytetyt wc-paperit. Rajahan menee Suomessakin siinä, että käsipyyhepapereita ei saa missään nimessä laittaa pyttyyn, koska ne tukkivat viemärit.

Vessapaperia on saatavilla ja hotelleissa sitä tietysti on jo vieraille varattunakin. Mihin käytetyt vessapaperit sitten pannaan? No, niille on varattuna roskakori – usein kannellinen.

Olen kuitenkin päätynyt intialaiseen tapaan käyttää asioinnin jälkeiseen puhdistukseen vettä – ja vasenta kättä. Oikealla syödään.

Lähes aina on tarjolla käsisuihku, ja jos ei ole niin standardi-sanko ja -pikkukannu. Täytyy myöntää, että tuohon kannuhommaan en ryhdy: en ymmärrä miten vettä pitäisi loiskutella. Muutoinkin vettä roiskuu, mutta yllättävän vähän. Housut on hyvä kuitenkin syytä riisua. Tai luulen ainakin. Kuivaus tehdään sitten paperilla tai pyyhkeellä. Paperit siihen roskakoriin. Eli, jos kaatuisit naamallesi vaikkapa tuoreeseen lehmänläjään, puhdistaisitko naamasi mieluummin kuivalla paperilla vai vedellä? Niii-in.

Ruisleipä

Ruisleipää kaipaan. Totta se on, että suomalainen on siihen kai niin tottunut. Täällä on monensorttista hiivatonta leipää tai leipämäistä syötävää: chapatia, rotia, naania, puria, dosaa, idliä… Osa niistä on tehty riisi-, linssi- ja täysjyväjauhoista, mutta vehnää tulee syötyä aika paljon.

Kuituja tulee varmaan syötyä riittävästi ilman ruisleipääkin. Ja tietysti jos ajattelee, että leivän päällä on usein voita, juustoa, kinkkua, makkaraa, tomaattia, kurkkua, majoneesia… Juu, voileipää kaipaan – rukiista.

Haarukka

Täällä Munnarin kaupungissa olen tykästynyt paikalliseen ravintolaan. Pidemmittä puheitta eteen tuodaan banaaninlehti, ja oman tilauksen mukaan sen päälle aletaan tuoda syötävää. Peruskattaukseen kuuluu kolme eri currya, jotka annostellaan kauhalla komiosaisesta astiasta: punainen, vihreä ja valkoinen. Ja tietysti pukkuastiallinen sambaria! Palaan näihin ruokiin myöhemmin. Ja jos jokin alkaa loppua, niin sitä tuodaan lisää.

Oletusarvo on, että syöt käsin. Ensimmäisellä kerralla sambar-astiassa oli lusikka, mutta kun en sitä käyttänyt, niin ei ole enää tuotu. Olen oppinut melko taitavaksi ilman ruokailuvälineitä.

Lusikkaa käytin vielä taannoin, mutta taidan luopua siitäkin.

Kädet pestään ruokailun jälkeen. Ja on ne hyvä pestä ennen ruokailuakin 🙂

”Kunnollinen” kahvi

Kahvista voin kirjoittaa erikseen, mutta olen luovuttanut ja juon ihan tyytyväisenä pikkupikarillisen äkkimakeaa etäisesti kahvilta (muru-) maistuvaa kuumaa juomaa. Olen saanut muutaman kerran suodatettua kahviakin ja jopa maidon siihen viereen erikseen – mutta en jaksa nähdä vaivaa enää peruspäivittäisen kahvin määrittelyn eteen.

Ja voihan se olla, että kotiin palattua se ”kunnollinen” kahvi maistuukin oudolta?

Tee on asia ihan erikseen. Sitä juodaan pieni pikarillinen joka nurkalla, se kuuluu kanssakäymiseen ja kaupantekoon. Teenlipittäjäksi en kuitenkaan meinaa Suomen arjessa ryhtyä. No, ostin hyvää teetä ja voihan sitä taas yrittää Suomessakin juoda, mutta tuskin toimii.

Aktiivisuusranneke

Enpä tullut ajatelleeksi ollenkaan kuinka typerältä neliskanttinen aktiivisuusranneke näyttää täällä. Ja mitä minä teen sillä tiedolla kuinka paljon olen kävellyt tai mikä on sykkeeni. Saatikka, että se tärisisi ranteessa, jos minulle tulee viesti tai puhelu! Oikeastaan kellonajallakaan ei ole niin väliä. Ranneke on saanut olla laukussa ensimmäisestä päivästä lähtien.

Udaipurissa, Rajastanissa, thali-lautanen näyttää tällaiselta. Yllätys oli yläreunan pallero: kuin kalakukonkuorta, vaikka luulin sen olevan jotain makeaa. Huomaa, turistille on tuotu huomaavaisesti myös lusikka. Luulin, että tarkoitus on kuitenkin ottaa ruokia lautaselle kupeista ja syödä käsin. Ei voi tietää, koska tässä ravintolassa olin yksin, eikä voinut siis vakoilla naapuripöydästä tapoja – taisin olla liian aikaisin illallisella. Mutta kaikki oli hyvää – käsin ja lusikalla.