Postaus #1 | 6.10.2019 Goa: Jyväskylä, Helsinki, Doha, Morjim

Pisin Intian-matkani tähän mennessä alkoi pari päivää sitten. Matkapäiviä taitaa tulla yhtensä 52, eli vaille kaksi kuukautta. Jotta yrittäjä voi olla näin kauan poissa, pitää täältä käsin tehdä myös töitä: tietokone kulkee mukana. Katsastelen päivittäin Säynätsalon kunnantalon posteja, vaikka Mira siellä paikanpäällä operatiiviset hommat hoitaakin. Aino puolestaan hoitaa Säynätsalon Sanomien päätoimittajuutta minun matkani ajan. Minä vain teen lehden ulkoasun täällä ja lähetän tiedostot painoon – ja jos tarvitaan, olen vastaava päätoimittaja.

Matkan tähän asti hermostuttavin osuus oli jo tiistai-iltana kotosaarella Säynätsalossa. Suunnitelma oli ottaa viimeinen yöbussi Jyväskylän keskustaan ja sieltä Onnibussilla lentoasemalle aamuksi. Aikataulusta selvisi, että bussi on numero 21. Mutta… se ei menekään normaaliin suuntaansa, vaan Muuratsaloon Boissille… Ja sieltä Muurameen, jossa se muuttaa numeroansa 21M ja sieltä moottoritietä keskustaan. Uskaltaako siihen luottaa, tuleeko se, puhuuko kuski suomea ja voiko häneltä varmistaa, että pääsee perille, ajoissa. Vai pitäisikö mennä suosiolla taksilla…

Bussimatka meni hyvin ja huoltoasemakin oli vielä auki yöpalaa ajatellen. Onnibussi sujutteli lentokentälle sukkelasti. Aika paljon oli kulkijoita tuohonkin yönaikaan.

Helsingistä lentää Intiaan lyhimmillään vähän päälle kuudessa tunnissa. Olen kuitenkin säästäväinen ja varsinkin kun halusin etelämpään Intiaan, niin lennän vähän vaikeamman kautta: Helsingistä Dohaan, Qatariin, ja sieltä Dabolimin lentokentälle Goaan. Molemmat etapit Qatar Airwaysin koneella. Qatarilainen lentoyhtiö tekee kai aggressiivista markkinointia, koska se minun Momondo.com-nettisivuhakuuni toistuvasti ilmestyi edullisimpien joukossa.

Qatar Airwaysin lennossa on vielä aavistus ylellisyyttä. Turistiluokassakin ruoka ja juoma ovat ilmaisia. Ruokaa oli tarjolla kolme vaihtoehtoa: kana-, nauta- ja kasvisvaihtoehdot.  Ajattelin syödä viimeisen lihaproteiinruuan ennen kasvissyöntikautta: valmistauduin tilaamaan kanaruuan. Mutta kohtalo vissiin tarttui peliin ja kasvisruokavalio alkoi saman tien. Riviltä kuului minun lisäkseni kaksi intialaisaksenttista ”tsikken”-tilausta. Vierustoverit saivat annoksensa ja stuertti alkoi kaivella huolestuneena ruokakärryä. Huuteli toiselle käytävälle ja sai sieltä vastaukseksi olankohautuksen. Alistuin kohtalooni, päästin stuertin pulasta ja sanoin ottavani mielelläni kasvisvaihtoehdon.

Ja kun kerran näin mennään, niin tilasin ruokajuomaksi omenamehua ja vettä. Kaverit ottivat kuohujuomat ja vodkaa spritellä.

Tähän asti olenkin sitten syönyt aivan mahtavaa kasvisruokaa – vaikka Goa ei kyllä mikään ruuan mekka olekaan. Alkoholistakin, olutta myöten, olen pitäytynyt, vaikka sitä täällä turistirysässä suorastaan tyrkytetään. Kasvisruokavalio ja alkoholittomuus olivatkin jo matkasuunnitelmissa.

Goasta ei ole paljon kerrottavaa. Pari ensimmäistä viikkoa sujuukin täällä lepäillen sen ihmeempiä elämyksiä odottamatta. Goa alkaa heräillä sesonkiiin ja täällä vähän syrjemmässä ihan pahimmasta turistialueesta on aika rähjäistä, mutta joka päivä ilmestyy uutta maalattua pintaa, uusia kahviloita aukeaa ja rantojakin siivotaan.

Täältä matkani jatkuu pohjoiseen, Rajastaniin: Jaipurin ja Udaipurin kaupunkeihin. Matkatoimiston nainen huokasi ihastuksissaan, kun selvisi, että sim-korttini pitäisi toimia sielläkin. ”Niiiin kaunista seutua!”. Tätä olin kuullut ennenkin intialaisten sanovan ja siksi sinne suuntaankin – aavikkokaupunkeihin.

Pohjoisesta lennän sitten ajallaan etelään teeplantaasaille. Sisämaahan Coimbatoreen ja Munnariin. Sielläkään en ole aikaisemmin matkaillut ja nuo englaninvallan ajan ”Hill Station” -alueet kiinnostavat. Eivät ole ihan helposti saavutettavia ja majapaikaksi olen varannut mökin keskeltä teepeltoa. Saas nähdä millaiseen  murjuun joudun. Ruokahuoltokin pelaa – toivottavasti – paikallisin voimin. Ravintoloita ei ole mailla halmeilla – siellä on sitten niin kaukana kuin pippuri kasvaa…

Teekukkuloilta laskeudun Keralan osavaltioon, joka on entuudestaan tuttua seutua. Kolme viimeistä viikkoa ovat vielä auki – menen sinne minne nenä osoittaa.

Kuvia. Ensin muutama kuvatekstillinen ja sitten pelkkiä kuvia.

Intiassa lehmät ovat pyhiä elukoita ja niitä kulkee kaduillakin ihan vapaana. Joitakin lehmiä paimenet kuljettelevat ja täsät onkin rantahietikkoa pitkin mennyt paimen, lehmä tai pari. Lehmä vetää perässään köyttä, josta paimen saa sen helpommin ohjaksiin tarvittaessa. Paimenen jalanjäljen vieressä on vielä paimensauvan jälkikin. Seuraava isompi aalto pyyhkii pois tämän tarinan.
Kävelin rannalla, kun leppoisan näköinen rantakoira lyöttäytyi seuraan. Siitä en sen kummemin välittänyt, mutten poiskaan huitaissut – täällä nimitäin koirat pelkäävät ja kunnioittavat ihmisen sanaa, tai ainakin keppiä. Käveltiin siinä tovi yhdessä. Yhtäkki jostakin hyökkää lauma – ehkä viisi-kuusi koiraa. Ja kaveri karkuun. Hirveä huuto ja mekastus. Oltiin tultu väärälle reviirille? Sai melkoisen läksytyksen tuo lauman ulkopuolinen. Kävelin itsekseni tovin ja käännyin paluumatkalle. Ja sama koira taas seuraan, piti kai päästä takaisin lauman vartioiman alueen toiselle puolelle. Viestitin koiralle – ehei en puutu teidän riitoihinne. Käveli kanssani aina rajalle saakka ja sitten pinkaisi juoksuun. Lauma perässä. Palattuaan jahdista lauman koirat katselivat minuakin vähän epäluuloisesti, mutta totesivat minun kai ollen vain viaton ohikulkija ja kävivät tuhahtaen nukkumaan. Koiranuntansa.
Tämä ei ole selfienkuvauspaikka! Kaikki intialaiset kuvaavat koko ajan. Valokuvaaminen ei ole enää sellaista eksotiikkaa kuin ensimmäisillä Intian.matkoilani aioinaan, kun melkien jokainen vastaantulija halusi kuvaan kanssani.